IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 2/2024
Yhteenkuuluvuudesta ja yksinäisyydestä
Jaakko Ruuska
Minua taiteilijana ja tutkijana kiehtoo erityisesti paikan yhteys identiteettiin. Olen vakuuttunut siitä, että paikat vaikuttavat siihen, millaisia me olemme, sillä hahmotamme todellisuutta aina jostakin paikasta katsottuna. En kuitenkaan yhdy siihen kansallisromanttiseen ideaan, jossa jokaisella seudulla olisi oma paikallisidentiteettinsä piirtyneenä alueen asukkaiden luonteenpiirteisiin. Paikka saa merkityksensä ajassa, eivätkä paikat ”pysy paikoillaan”. Ne muuttuvat ajan kuluessa. Paikka on erilaisten yhteyksien kudelma, joka määrittyy aina erilaisten tarkoituksien mukaan. Paikat muuttuvat silloin, kun yhteydetkin muuttuvat, ja niin se on meidänkin laita.
Suomen etymologinen sanakirja (2023) tunnistaa sanalle yhteys ’kulkuyhteyden’ ja toisaalta ’yhteenkuuluvuuden’ merkitykset. Sanan taustalla on sana ’yksi’, josta johtuu ’yhdessä olo’, eli yhteys toisiin, mutta lisäksi ’yksinäisyys’. Nämä kaksi tuntemusta liittyvät minulla Savonlinnaan, jonka peräkylällä vietin suurimman osan lapsuudestani. Vuonna 2001 muutin pääkaupunkiseudulle. Kotikaupunki ei kuitenkaan poistunut elämästäni. Sukuani asuu siellä edelleen, ja viime vuosina siitä on tullut tärkeä paikka myös lapsilleni.
Yksinäisyyden ja yhteenkuulumisen tunteet valtaavat mieleni usein, kun tallustan lapsuuteni maisemissa. Kun kävelen tutun maiseman poikki, muistiin tulvahtavat ne lukuisat aikaisemmat kerrat, kun olen kävellyt samoissa maisemissa. Tunnen olevani kotona.
Sitten mieleen tulevat lukuisat kasvot, jotka liittyvät muistoihini – useimmiten lasten kasvot. En kuitenkaan tapaa moniakaan heistä vieraillessani kotikaupungissa. Kun vastaan tulevat vieraat kasvot, tunnen oloni yksinäiseksi. Epäilen ovatko muistot todellisiakaan. Kaikki muistot kotikaupungista eivät ole kultaisia, enkä varsinaisesti kaipaa kaikkia lapsuudessa tuntemiani ihmisiä. He kuuluivat siihen maailmaan, jossa kasvoin itsekseni. Heidän kasvonsa ovat siksi kuin peilikuvia kasvoilleni. Heidän poissaolossaan tunnen kadottaneeni jotakin itsestäni.
Helsinki–Savonlinna-yhteys
Tunnen siksi vanhan kotikaupunkini etäiseksi. Paradoksaalisesti tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi myös nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä, sillä siellä minulta puuttuvat näkemiäni paikkoja koskevat muistot. Tunnen itseni usein pienen syrjäisen kaupungin laidan kasvatiksi, jolle kaupungin valot siintävät edelleen kaukana horisontissa.
Tällaisten etäisyyttä koskevien pohdintojeni taustalla on usein ruudun takainen maisema, jonka kohtaan, kun matkustan joko junalla tai autolla Helsingistä Savonlinnaan, tai takaisin.
Välit ja välisyydet kuuluvat yhteyksiin, sillä ne merkitsevät erillisyyden. Yhteyksissä väleihin on vaikeaa kiinnittää huomiota. Pitkään minua vaivasi tunne, että en oikeastaan tunne sitä puurajan takana levittäytyvää maisemaa, jonka kohtasin matkustaessani entisen ja nykyisen kotikaupunkini väliä. Niinpä heinäkuussa 2013 lähdin Helsingistä ystäväni Ilmari Säävälän kanssa vaeltamaan jalkaisin kohti Savonlinnaa. Yritin seurata kartalla suoraa linjaa näiden kaupunkien välillä saadakseni jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä tuo kummallinen välitila oikein oli.
Taitettu matka ei kuitenkaan tarjonnut vastauksia siihen, mistä olin tullut. Sen sijaan se välitti kuvan siitä todellisuudesta, johon olin tullut. Ruudun takainen maisema paljastui hakkuuaukeiksi, vitikoiksi ja puutaimikoiksi. Kaikkia vähänkään metsää muistuttavia seutuja lävisti tiheä metsäteiden verkosto. Kohtasimme myös hiljentyneen maaseudun, jolta monet olivat muuttaneet pois. Kylien kokoontumispaikat, kuten kyläkaupat olivat kadonneet. Tilalle oli tullut tiheä kesäasuntojen verkosto, joka eteläisellä Saimaalla on levinnyt miltei joka niemen nokkaan ja lahden poukamaan.
Eräänä pilvisenä elokuun iltana saavuimme Savonlinnaan. Kaupungin valot loistivat järven selälle. Horisonttiin ilmestyi ensin sairaala, sitten kirkko ja linna. Näkymää reunusti kaupungin fasadi, jota koristivat istutetut lehtipuut. 27 päivää kestäneen, patikoiden ja meloen taitetun matkan jälkeen kaupunki tuntui vieraalta. Järven selältä katsottuna se olisi voinut sijaita jossakin toisessa ajassa; ehkä sellaisessa, jossa kulkuyhteydet olivat vielä vesireittejä.
Savonlinna–Pieksämäki-yhteys
Pian tuon matkan jälkeen ryhdyin tutkimaan toista kulkuyhteyttä. Savonlinnan länsipuolelta löytyvät hylätyn junaradan jäänteet, jotka kaupunkiin saapuva saattaa huomata silloin, kun saapuu kaupunkiin linja-autolla tai henkilöautolla. Minulle tuo rata on tuttu siksi, että matkustin sitä pitkin isovanhempieni luokse Pieksämäelle. Isovanhempieni kuoleman jälkeen matkat Pieksämäelle muuttuivat kuitenkin harvinaisiksi. Radan rauniot muistuttivat minua kadotetusta yhteydestä isovanhempiini ja siitä kadonneesta ajasta, johon tuo yhteys kuului. Tuntui, että raunioradalla olisi elämääni vieläpä jokin näkymätön yhteys, joka oli perustavampi kuin lapsuuteni junamatkat.
Selvisi, että kulkuyhteys Pieksämäelle valmistui vuonna 1914. Radan käyttöönoton myötä radanvarren asemapaikkojen ja seisakkeiden kylät liitettiin Helsingin aikaan, joka oli otettu käyttöön rautateillä vuonna 1888. Savonlinnan radan vihkiäisiin vuonna 1908 osallistunut Rantasalmelta kotoisin ollut kirjailija Ernst Lampén havaitsi, että rakennettava rata oli ensisijaisesti turistirata, joka kuljetti turisteja kylpyläkaupunkiin. Uusi matkustusreitti kytki radanvarren kylät moderniin aikaan, joka mullisti perustavanlaatuisesti ajan ja paikan tajun sekä ihmisten vuorovaikutussuhteet.
Tunnistin tuon muutoksen jälkikaiun siinä, että äitini, joka oli kartanon tytär, meni naimisiin työläistaustaisen kirjatyöntekijän kanssa. Äitini muutti 1970-luvulla Savonlinnaan, jossa hän tutustui isääni. Vaikka rata ei tuona aikana ollut enää ainoa varteenotettava kulkuväline näiden kahden kaupungin välillä, se oli lyhentänyt etäisyyttä näiden kahden kaupungin välillä ja tehnyt pieksämäkeläisille Savonlinnasta ajateltavissa olevan paikan.
Matkustusliikenne radalla lopetettiin vuonna 1988. Vain kaksi vuotta myöhemmin Suomea kohtasi lama, joka jätti Savonlinnan ja Pieksämäen kaltaisiin itäsuomalaisiin kaupunkeihin pysyvät jäljet. Se käynnisti muuttoliikkeen suuriin kaupunkeihin, eikä pienten kaupunkien välisiä kulkuyhteyksiä katsottu enää tarpeellisiksi. Samaan ajankohtaan osui myös oma muuttoni pääkaupunkiseudulle, jonne lähdin töitä ja opiskelupaikkaa etsimään. Nykyisin, kun vierailen lasteni kanssa entisessä kotikaupungissa, en tunne siellä asuvia ihmisiä luultavasti siksi, että useimmat kouluaikoina tuntemistani ihmisistä muuttivat sieltä pois. Heistä paikkakunnalla olen tavannut vain koulukaverini Petrin. Tapasin hänet junassa, sillä hänestä oli tullut veturinkuljettaja.
Rata Savonlinnasta Pieksämäelle kunnostettiin vuonna 2008 yhteensä noin 42 miljoonalla eurolla. Vaikka kulkuyhteyttä ei senkään jälkeen palautettu, on hylätty rata siitä huolimatta arvokas osa kulttuurista maisemaa, sillä se muistuttaa näkyvänä jälkenä kadonneesta yhteydestä. Sitä katsova voi nähdä etäisyyksiin, joihin silmä ei kanna.
Kirjoittaja on tuore kuvataiteen tohtori, joka tutki opinnäytteensä yhdessä osassa Elisenvaarasta Pieksämäelle johtaneiden raiteiden raunioita.
Viitteet:
Suomen etymologinen sanakirja. 2023. Helsinki: Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 72. URN:NBN:fi:kotus-202259. Päivitetty 5.12.2023 [viitattu 7.8.2024]. Saatavissa https://kaino.kotus.fi/suomenetymologinensanakirja.
Lampén, E. (1918). Savonlinnan radan vihkiäisissä. Teoksessa Lampén, E. (1918). Suomea maitse ja meritse. Helsinki: Mercator (6–24).