IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 1/2025

Kerran kauniina kesäpäivänä torin liepeillä Sulo koki äkkirikastumisen korvinkuultavalla ja itselleen yllättävällä tavalla. Lörtsykioskien jonojen mutkia ja tuoksuja ohittaessaan hän nappasi lokkien kirkunan seasta palan lauseesta:

”Ainoa sääntö on, ettei…” Sulo höristi korviaan, mutta lokkien kirkuna peitti loput sanat alleen. Sulo nousi varpailleen. Muita torille kokoontuneita päätä lyhempi henkilö viittilöi pientä joukkoa ihmisiä syrjemmälle torivilinästä. ”Vielä ehtii mukaan! Tässähän on kaunis päivä alkamaisillaan.” Huutajan ääni särkyi. Hän alkoi rykiä kurkkuaan ja purskahti nauramaan.

Mitäköhän se oikein yritti myydä, Sulo mietti. Lokit intoutuivat taas kirkumaan. Sulon oli siirryttävä korvinensa lähemmäksi kuullakseen. Ryhmää opastava jatkoi: ”…ettei niiden aikana puhuta.” Keskeneräiset lauseet alkoivat harmittaa. Sulo hivuttautui vieläkin lähemmäksi.

Opas aloitti taas uudelleen. ”Niin kuten nyt täälläkin huomaatte kaikenlaiset äänet ympäröivät meitä kaiken aikaa.”

Sulo hämmentyi – mitä opas tarkoitti ”kaikenlaisilla äänillä” ja ryhtyi mielikuvittelemaan kokonaisen Suomen ääniä: Ruuhka-Suomen ääniä, Lapin ääniä… Missä ne sijaitsivat? Siellä täällä hajallaanko? Sulo ei ollut käynyt Lapissa, mutta kerran ylhäällä Akka-Kolin rinteillä istuessaan hän oli kuunnellut yksinäisen moottoripyörän ääntä. Se oli kuulunut yhtämittaisesti yli 20 minuuttia ennen kuin oli kaikonnut maisemia taakseen. Eihän sitä voinut tajuta. ”Minun auton ohi hurahtaminen minkä tahansa paikan ohi kestää onneksi vain pari sekuntia”, Sulo lohduttautui.

Sulo katsoi ympärilleen, avasi korvansa ja alkoi kuunnella. Syrjemmällä liplattelivat Haapasalmen laineet. Liikenne hurisi ohikulkutiellä. Lokit kirkuivat, sorsat kalkattivat, ihmiset pulisivat. Viereisen torikahvilan terassilla turisti puraisi korvapuustia. ”Iänihän siitä korvapuustistakin irtoaa”, Sulo hymähti.

Päivä oli kertakaikkisen ihana. Satama näytti aaltoilevalta turistivalokuvalta, joita pöydillä edelleen myytiin. Muistot kulkivat entisiä latujaan. Sulo huokaisi. Kuinka monta vuosikymmentä kesäkuun kirkkaat aamut olivat tuntuneet samalta. Sitä autuutta piti nyt hengitellä kaamosvarastoon.

Aamukahvinsa Sulo oli jo juonut. Vielä voisi jäädä viivyttelemään ja odotella, jos jollekin penkillä vapautuisi paikka asettua kuuntelemaan outoja kieliä ja murteita. Tuon yhden äänekkään miehen tuolla kalatiskillä täytyi olla Kerimäeltä, ei täkäläiset puhu noin lujaa.

Sulon mieleen palasi toistuva muistikuva Savonlinnan tuulisista pimenevistä iltapäivistä, jolloin kaupunkilaiset ajelisivat siltoja pitkin marketteihin ja takaisin kotiin. Sulo näki itsensä marraskuisessa hämärässä raahustamassa vaienneen hautausmaan läpi kotiin. Miltä se Talvisalo myöhäsyksyllä kuulostaakaan?

”No nyt, vihdoin me voidaan sulkea suut tai minä ainakin suljen niin voidaan päästää Saimaa ääneen”, opas kikatti. Sen jälkeen hän painoi päänsä alas ja hiljeni kuten häntä seuraava joukkokin. Kuuntelijoiden jono alkoi liikkua eteenpäin. Joku törmäsi Suloon. Tyttö, jolla oli side silmillään, pyysi anteeksi, peitti suunsa ja hihitti hetken. Joku ryhmästä asetti etusormensa suunsa eteen ja viittilöi Suloa liittymään mukaan.

Sulo kohautti olkapäitään ja vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi kiertelemään torin laitojen puiden varjoissa. Penkkejä ei ollut vapautunut torin laidalta. Sulo katsoi Pitkänsillan suuntaan, kuuntelevien kävelijöiden jono oli jo ehtinyt melkein Miljoonatalon kohdalle. Sulo sihisi itsekseen: ”Ei hitto, mie kipasen niitten mukaan” ja kiirehti askeliaan. Miljoonatalon jälkeisen mäen päällä hän näki, että ryhmä oli edennyt jo entisen elokuvateatteri Bio Olavin porttikongin katoksen luokse.

Ulkonevan lipan pellinpala heilui kesätuulessa. Sulo jäi tuijottamaan ja käveli hitaasti sitä kohti. Bio Olavin porttikongin kohdalla hän vilkaisi kummankin olkapäänsä yli ja hihkaisi kaikuvaan, hämärään tunneliin. Sitten kerran matalammalta, ja vielä toisenkin. Sulo siirtyi syvemmälle. Vaihtoi päänsä asentoa ja kuunteli. Hetken päästä hän sai ajatuksen kokeilla, miltä kukkuminen kuulostaisi.

Aika hienolta, oikeastaan tosi hienolta. Sulo otti askelia lähemmäs ja kauemmas käytävän seinistä. Kallisteli kaulaansa ylös ja alas, sitten veti syvään henkeä ja kukkui uudelleen ja uudelleen, vähitellen volyymiä vähentäen, lopulta vain hiljaa sisään ja ulos puhallellen. Tekipä hyvää, hän virnisti ja alkoi pudistella takkinsa hihoja ja olkavarsiaan. Sulo otti muutaman reippaan askeleen takaisin valon suuntaan, katsoi ensin vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle, kunnes rohkeni astua takaisin jalkakäytävälle kirkkaaseen aurinkoon.

Kävelevien kuuntelijoiden ryhmä oli oppaansa johdolla edennyt alas Sokoksen suuntaan.

Opas puheli: ”Toisia ääniä on selvästi hankalampi tunnistaa, kuulla ja kuunnella kuin toisia. Aina on tuntunut, että pitäisi olla sekä korvineen että sormineenkin tosi vikkelä, kun niitä kuulohavaintoja on niin kiire kirjoittaa ylös.

Sulo oli jo melkein saavuttanut ryhmän. ”Nyt ne varmaan pohtii niitä ääniä”, hän mietti itsekseen. ”Parempi hidastaa taas askelia, etteivät kiinnitä huomiota.” Sulo jäi muina miehinä lueskelemaan asuntomyynti-ilmoituksia, mutta huomasi yllätyksekseen ajattelevansa vain ääniä.

Paljon niitä olikin. Silloin sen vasta huomasi, kun niitä yritti itse muistella. Opaskin äänteli: ”Ehkä me voidaan nyt jatkaa. Lupaan, että kuultuja juttuja voi purkaa vielä myöhemminkin.” Hyvä idea, ajatteli Sulo, voisin edelleen kuljeskella vaivihkaisesti jonon hännillä.

Opas kehotti osallistujia vielä sulkemaan silmänsä ja kuuntelemaan sisäänpäin, kuvittelemaan kaiken maailman hiljaisuuden. Tähän leikkiin kaikki lähtivät mukaan. Sulokin sulki silmänsä ja havaitsi, kuinka mieli alkoi vaellella vaikka minne ja havahtui vasta, kun opas kysyi lempeästi: ”Mitäs te kuulitte?” ja jatkoi: ”Joillekin äänille olemme keksineet nimiä äänilähteen mukaan ja niitä äänet sitten tottelevatkin. Tai siis me voidaan vaan sanoa sen äänen lähde, eikä sille äänelle tarvitse keksiä oikeaa nimeä tai matkia sitä. Esimerkiksi koira, tuoli, lentokone, hän, roskis, irronnut pellinpala. Tai vaikka talitiainen, punatulkku, viiksitimali, napakettu tai airbus. Kokeilkaa vaikka.”

Kukaan ei vastannut. Paniikki jähmetti Sulon paikoilleen.

Opas jatkoi: ”Joskus kuuntelukävelyllä voi olla ihan hirveen vaikeaa olla osoittelematta jotain näkyvää ääntä ja olla puhumatta. Kerran yksi ryhmä oli kokoontunut yhteen ääniseminaariin itselleen kiinnostavan aiheen pariin. Tiukka ohjelma. Suuren osan näytti tekevän mieli jakaa niitä kokemuksiaan. Epäkiitollinen tehtäväni oli koittaa komennella heitä pysymään hiljaa kuuntelukävelyn aikana. Lopulta pyysin kiihkeimpiä pulisijoita jättäytymään jonon hännille.”

Tauko. Mietiskelevät hiljaiset ilmeet pysyivät kuuntelijoiden kasvoilla. Jonkun pitäisi nyt sanoa jotain noille toisille! ”Mitä hittoa sitä osaisi sanoa, jos kukaan muukaan ei sano mitään?”, Sulo ajatteli päänsä sisällä ääneen. Äänet jatkoivat: ”Kuinka tässä nyt näin kävi. Ties kuinka montaa ääntä tässä tuli jo kuultua ja pohdiskeltua”. Nyt ne kaikki äänet olivat livahtaneet tiehensä, eikä niistä ollut jäänyt edes oikein kunnon muistijälkeä.

”Kyllähän mie oon käynyt kuuntelukävelyillä”, Sulo koitti pelastaa tilanteen sydän pamppaillen ja asteli lähemmän asuntoilmoitusikkunan luota. Polvet vapisivat. Hän arvasi astuneensa kuilun reunalle. ”Yksin. Se on helppoa”, hän jatkoi.

”Me kuultiin sun hihkaisut ja kukkumiset – ne oli tosi upeita”, joku havahtui. Pöllämystyneenä Sulo huomasi oppaan ja koko ryhmän hymyilevän ystävällisesti hänelle. Sulo rohkeni hivuttautua ryhmän keskelle ja alkoi puhua: ”No usseimmat iänet piilee sellasina…hmm…sellasina vähän niinku näkymättöminä pilivinä …lähellä tai kauvvempana taevaalla. Niitä voip oppia kuulemmaan.”

Tarina jatkuu…

---

Kirjoittaja on äänimaisema- ja kulttuurintutkija, etnomusikologi, jota kiinnostavat hiljaisten ympäristöjen sävyt ja kuuntelu osana kulttuurista hyvinvointia.

Suomen Akustisen Ekologian Seura ry juhlii tänä vuonna 25-vuotista olemassaoloaan ja järjestää jo kolmannen äänimaisemakeruun. Lisätietoja ja osallistumisohjeet löytyvät seuran verkkosivuilta osiosta Kuultava tulevaisuus.