IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 1/2025
Puolen hehtaarin metsäläinen
Anne Välinoro
Puu on kuningas, minä alamainen. Puun rikkaus tekee metsästä satua.
Minulla on Kerimäen Yläkuonassa Puruveden rannalla hallinnoitavana puolen hehtaarin metsä, äitini omistama.
Olen siellä kuin Nalle Puh kavereineen. Serkkuni ovat naapurimökkiläiset Ruu ja Ihaa. Saan heiltä kuulla, kun tuulenkaato venyttää sähkölankaa tai mustikkajätös kertoo toisenkin Puhin tallustelleen linjalla.
Metsä on minulle satua. Sitä se on ollut pienestä saakka, vaikka isäni oli maanmittari ja näki puut litroina, pinoina ja hehtaareina. Olin hänen apunaan sihteerinä kirjaamassa koealoilta löydetyt arvopuut ja pienemmät näreet pikku pisteinä taulukkoon. Yleensä satoi vettä. Kun iso metsäkuusi sihauttaa vedet raskailta oksiltaan kulkijan ylle, kaste on perusteellinen ja piikikäs.
Näreeksikin kutsuttu pienehkö kuusi luo metsään pimeyden tai vähintään hämärän aurinkoisellakin säällä. Kuusikossa kasvaa kärpässieniä ja suppilovahveroita, haperoita ja rouskuja. Kas, kuinka vahva internet on puiden juurilla ja maanalaisella mykorritsasienten rihmastolla. Sienimetsä ei ole koskaan sattumalta.
Metsä on siis minulle Satu. Satumetsäksi riittää puolen hehtaarin metsäala, käytännössä mökkiä ympäröivä tontti. Sieltä voi kaataa saunapuut ja taittaa vastaan vitsakset. Metsä on silloin iso puu-tarha. Oma yksityinen puulajipuisto, jonka lajeja seuraa yksilöinä. Puusta tulee henkilökohtainen.
Kun metsuri-metsäkellijä Mirja Nylanderin elämässä oli tullut käänne eikä elämä enää maistunut, sisko vei hänet Lappiin vaeltamaan.
Muonion Pakasaivo on rotkojärvi, jonka syvyys on enimmillään 60 metriä. Sen rannoilla kasvaa männikköä. Pakasaivo on yksi Lapin saivojärvistä, joiden alla on uskottu olevan Saivo, saamelaisen uskomuksen vainajala, kuolleiden asuinpaikka. Saivossa asuvat vainajat olivat saivo-kansa. Saivo sijaitsi yleensä järven pohjassa. Pohjassa olevan reiän kautta avautui toinen maailma. Sen rannoilla asui ja eli saivo-kansa onnellista elämää, eläviin nähden päät alaspäin.
Kun Mirja Nylander lähestyi yhtä Pakasaivon, Lapin Helvetiksikin kutsutun alueen mäntyä, se viestitti hänelle. Petäjä antoi hänelle ohjeet puuhengityksestä: “Aseta selkäsi puuta vasten ja hengitä sisään päälakesi ja puun latvuksien kautta, uloshengitä maahan jalkateriesi ja puun juurien kautta.”
Puu siis puhuu.
Puunhalaajat sen tietävät. Sama, miten päin puun kanssa on, akti on aina yhtä voimakas.
Kirjoitin isäni kuolinilmoitukseen näin: ”Lähelläsi oli hyvä olla kuin suuren puun suojassa.” Koen sen edelleen, isän puussa.
Isä on jo sukupuussa, minä kasvan vielä neulasena.
Puun rikkaus on sen materiaalisen hyödyn ohella monessa muussakin asiassa. Olemme hengittävinä olentoina täysin riippuvaisia puiden tuottamasta hapesta. Ympäristömme voimaannuttaa erityisesti väreillä. Metsän neljä vuodenaikaa sivelee eteemme koko värikirjon.
Lehtivihreän voima on hirmuinen. Pelkkä vihreän valon aallonpituus tekee hyvää.
Puu ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme puita ja metsää.
Metsässä olemme ikuisia lapsia, puun juurella. Puun mittasuhteet notkauttavat polvet. Olen alamainen, puu on kuningas.
Katsoin koko viime kesän Suomen pisimmälle puulle, lehtikuuselle vaeltavia ihmisiä Punkaharjun puulajipuistossa. Lehtikuusi 48 metrin mitassaan on vielä aika vaatimaton mastopuu toista sataa metriä korkeisiin Yhdysvaltain metsäalueiden punapuihin verrattuna. Saman puun juurista levinnyt lapsikatras saattaa ulottua 40 hehtaarin alueelle.
Puu ei silti halua meiltä mitään. Olemme sille yhdentekeviä. En silti halua ajatella niin. Kuvittelen aina, että puu katsoo ihmiseen ja heiluttaa käsiään, taivuttaa latvaansa ja hymyilee. Jos nousen oksalle, se ilahtuneena tukee kapuamisyrityksiäni.
Olen parina vuonna huvittuneena seurannut, miten Ilomantsin Karhufestivaalien veistokisassa sahantaitajat pöristävät vimmalla karhua puusta moottorisahalla. Metsuri-metsäkellijä Mirja Nylander pohtii, onko puulla itsellään halua ottaa joku inhimillinen tai eläimellinen muoto. Haluaako se olla lintu, kala tai peräti hirvi?
–Antaa ihmisen leikkiä!
Ilomantsissa pari kertaa SM-tittelin moottorisahaveistäjänä kotiin kantanut Leo Löppönen sanoo, että eläinten veistämisestä ei kukaan pahoita mieltänsä.
Hänen rantansa Puumalassa on täynnä kaikkia metsäneläimiä, lintuja ja kaloja. On siellä rengaskärsä sonnikin puusta veistettynä. Ja Nainen järvelle katsomassa.
Muodon antaminen sahalla ihmiselle on Leosta arveluttavaa. Löytyy niin monta arvioimaan näköisyyttä. Mutta norpalle hän veistää vaikka pörhöllään olevan turkin. Puu on hänelle taitojen koetinkivi. Tai siis puu.
Puu on notkea materiaali, elävä pinnaltaan ja häkellyttävän monen värinen. Kun katsoo visakoivusta (Betula pendula, var. carelica) tehtyä kuksaa, sen pinta on täynnä kiharoita. Siitä tuleekin sen englanninkielinen nimitys curly birch. Visakoivun hiottua puuainesta voisi hyvin tuijotella päivän. Sen kirjo on ehtymätön. Aurinkoko sinne on kytkeytynyt sulan laavan muotoineen?
Kun asuu puutalossa, mielellään vielä hirsimökissä, puu lämmittää, narisee ja hengittää ympärillä. Olen kuin soittimen sisässä.
Häkellyin Kööpenhaminan oopperassa, kun tajusin mahonkisen musiikkisalin muistuttavan jättikurpitsaa. Parvet ja aitiot kiersivät kurpitsan sisäpintaa. Punahehkuisen komeuden akustiikka oli sanalla sanoen mykistävä. Rahat oopperan tekoon antoi laivanvarustaja Maersk, telakoistaan Suomessakin tuttu megatoimija. Rahaa kurpitsaan siis survottiin niin, että hyvä tuli.
Puuarkkitehtuuri on tullut takaisin suomalaiseen maisemaan. Kesämökkien ohella suuret puiset julkiset rakennukset ovat saaneet rakennuslupia. Paloturvallisuus on kynnys, joka pikkuhiljaa saadaan varmistettua teknisin ratkaisuin.
Kerimäen puukirkossa istuessa voi vain huokailla ihastuksesta. Miten he, pitäjän talolliset, suuntasivat kaiken energiansa maailman suurimman puukirkon rakentamiseen? Kaadettiin omista metsistä hirret, vedettiin ne reellä mäelle ja alettiin työ. Vaarallinen työ. Valmista tuli 1847.
Kirkkoon mahtui seisomaan 5 000 ihmistä. Jokaisen pitäjäläisen piti olla kirkkoon tervetullut vaikka yhtä aikaa.
Puukirkkojen maisemaan antamaa rikkautta älköön mikään meiltä viekö.
Ei tarvitse olla uskovainen antautuakseen niiden kauneudelle.
Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja-ohjaaja, joka viihtyy kesät Kerimäellä. Välinoron lyhytelokuva Mirja Nylanderista eli Nainen, jolle puu puhui, esitettiin Metsämuseo Lustossa joulukuussa 2024. Elokuva jalkautuu kiertueelle ja samalla pidetään Kuusikinkerit puun merkityksestä eri ihmisille.