IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 3/2023

Vanha mies kulkee lapsuutensa katuja ja häkeltyy muistojen vyöryä.

Aurinko osuu ikkunoihin, jotka heittävät vastakkaiselle seinälle heijastuksia. Värit, tuoksut ja nuoren henkäyksen muisto toisella poskella assosioituvat aisteissa.

Poikkeaako pieneen galleriaan kivijalassa? Tuo sininen väri…

Televisiossa urheilua. Suomi! Epäonnistuminen.

”Miltä nyt tuntuu?” – tietäisikin! Mutta siinä seisoo epäonnistuja kyyneliä tihrustaen toimittajan mikrofoni suunsa edessä, kun kansa kaipaa selitystä.
Tunteesta on tullut myyntitavaraa, ehkäpä siksi, että se ei ole helposti hallittavissa.

Mökkiremppaohjelmassa puutarha on pantu keinokiveykseksi ja maa hakkeelle, vanhan tuvan palvelutaso nostettu kaupunkilaismittaan. Onnellisen perheen tulee käyttäytyä Möksä ja Piukkula -ohjelmassa kuitenkin ihanasti yllättyneenä, kun silmät saa avata upouuteen, steriiliin näkymään. Pitääkin, käsikirjoituksen mukaan. Kuvassa tuli savuaa laakeassa metalliastiassa ja vesiaihe pulisee pation nurkassa.

Sangen yksityinen kokemus on nykyään oletusarvona julkista. Toki tunteensa tulee myös jakaa sosiaalisessa mediassa. On syytä jakaa tietoa, mitä tunnetiloja vaikkapa kuultu sävelmä herätti, miten elokuva kosketti.

Nykyään on myös hyvin suosittua kertoa, mistä EI TOD. pitänyt.

Mutta mikä on tunne? Se ei ole järjellä ohjailtavissa, emmekä voi säätää, koska ihokarvamme nousevat pystyyn. Syynä voi olla yhtä hyvin pelko kuin yllättävä kauneuden kokemus, joka saa haukkomaan henkeä.

Vaikka tunnettaan ei voi hallita, voi altistumista potentiaaliselle kokemukselle itse hakea, kunhan on katsonut suositukset. Nopeat keinot ovat tuttuja, reseptinä ei liikaa syvällisyyttä, ei tylsiä hetkiä. Elokuvat saavat räiskimällä tai romantiikkaa vyöryttämällä meidät ehkä tuntemaan paljon ja nopeasti.

Tuo ei ole välttämättä kuitenkaan sitä syvimmältä väräyttävää resonanssia, jossa tietää sielunsa tulleen hiljaa kosketetuksi. Yli sata vuotta vanhassa kuvassa on kaksi luuttua vierekkäin. ”När man den ena rörer på, så blir den andra rörd också”, kertoo vanhan piirustuksen teksti: kun kosketat yhden kieltä, tulee toinenkin kosketetuksi – vastaava kieli resonoi viereisessä instrumentissa.

Vanha mies kulkee lapsuutensa katuja kokien muistojensa vyöryn, menneet keveät askeleensa. Aurinko osuu ikkunoihin, jotka heittävät vastakkaiselle, pastelliväriselle seinälle heijastuksia.

Yhdessä niistä näyttäisi tanssivan pari.

Poikkeaako pieneen galleriaan kivijalassa? Tuo sininen väri… kun se koskee sydämeen, tuntuu selittämätön. Silmät ehkä kostuvat. Mies seisoo hiljaa, mutta sisällä kuohuu.

Ulkona valo ja kevyt tuuli assosioituvat aisteissa. Toiselle poskelle syttyy muisto, nuoren henkäyksen, huulten kosketuksen. Kaikki kosketukset ikuisesti ihollamme.

Kirjoittaja on kapellimestari, säveltäjä ja Kuopion Minna Canthin talo ry:n puheenjohtaja.

Kuva: Atso Almila