IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 3/2023
Juuret
Paula Susitaival
On monenlaisia juuria. Sitkeitä, syvällä kulkevia; niitä, jotka kulkevat enemmän pinnassa; tuoreita, vasta maan lävistäneitä. Jos on juurtunut tavalla tai toisella johonkin paikkaan, maa pitää kiinni ja antaa omastaan, antaa ihmiselle olemuksen ja ominaismaun niin kuin etelärinne viinirypäleelle.
Silloinkin, kun lentää ilmojen viemänä siemenenä muille maille tai peitellään pistokkaana uuteen multaan. Juuriltaan kiskaisu voi olla ensimmäinen kerta kun ymmärtää, mistä oikein on.
Tavat, tunteet ja teot
Minun esivanhempani, virkamiehet, toimihenkilöt, muuttolinnut, tulivat sieltä ja täältä. Ei ollut tilaa tai taloa, sitä vanhaa paikkaa. Kun ei ole paikkaa, ei ole myöskään paikan jakamisen tai siitä luopumisen kipuja, ei painetta perinnön kannattelusta. Kiintymys kotiseutuun ja heimoon on kiintymstä yleiseen: tapoihin, tekoihin ja joukossa koettuihin tunteisiin. Yhteiseen näkymään ympärillä.
Maisema tulee ensin. Vesi, harju ja vaara. Mereen en luota, syvinä siintäviin järviin luotan aina. Järvimaisema on turvallinen, aina tuttu, tosi ja kaunis. Järvien mukana tulevat kaikki muistot järvielosta, jokielosta, veneistä ja linnuista, kesän kirkkaista äänistä. Ranta, satamaraitti, kivi- ja puukortteleita, asema, tori ja kaksi kirkkoa. Torilla sorina, se tuttu oikean nuottinen. Värikkäät sanat kuin tarinat.
Murre ei koskaan ollut minulle kotikieli. Se oli yleiskieli, ympärillä soiva, itseään alati uudestaan keksivä arjen musiikki. Omaan yleiskieleen uivat idän sävyt, diftongit ja geminaatiot kun puhutaan syvistä ja aina olleista asioista: väsyneenä haluaa kottiin, ei kotiin.
Onko karjalainen vilkas ja tunteellinen? Vaikea sanoa. Pitkälti länsisuomalainen mummuni oli meillä se kaikkein kovin puhumaan. Mutta idässä kasvanut tottui varmasti iloon ja itkuun, eikä tunteita ollut tapana piilotella. Kaikille puhuttiin ja small talk osattiin, oudoissakin oloissa. Viimeksi kotikaupungin torilla aamuneljältä taksijonossa minulle muistutettiin, miten helppoa ja hauskaa on jutuniskentä läpeensä sutkin tuntemattoman kanssa.
Heimoajatteluun liitetään usein arvoja ja asenteita. Toisaalla ylpeyttä, toisaalla viekkautta, toisaalla synkkää umpimielisyyttä. Näistä en tiedä, onhan tapoihin ja tottumuksiin niin monia syitä. Joku tuo mieluusti esiin geenit, toinen Pähkinäsaaren rauhan henkis-historialliset jakolinjat, toisaalla esitetään itäsuomalaisten rytöisempiin pihoihin selitykseksi maanviljelyskulttuurin eroja. Tunnistan sen, mikä minussa resonoi: itä ei ota itseään liian vakavasti. Kotiseudulla ei ole esittämisen tai suoriutumisen painetta. Kaikki saavat kukoistaa itsenään, eikä ole yhtä ainoaa hyväksyttävää tapaa onnistua ja olla ihminen.
Aistien itä
Aistit ovat avain muistoihin.
Keväällä 2008 työntelin vaunuissa vajaa vuotiasta esikoistani synnyinkaupungissani. Matkan jälkeen kirjoitin:
Joki vilkuilee taivasta kevätauringon peilinä.
Pielisen linnan seinä hohkaa lämmintä,
vaneritehtaalta soluu nenään purun keltainen tuoksu.
Kaikki on paikallaan.
Talo jossa kasvoin on kasvanut kyljestä pituutta
kokonaisella yhdellä ikkunalla,
pihamännyt huiskivat taivasta,
ojanpohjan puro virtaa tienristin lähteensilmässä
niinkuin 25 vuotta sitten.
Missä taapersin lapsena
taaperran nyt kaksin, nelipyöräisellä,
näytän tytölle tärkeitä paikkoja.
Rannan kartanon pajoineen ja koivikkoineen,
rautatiesillan,
mustan kiven kirkkomaalla
josta puuttuu vielä viimeisin nimi.
Tuoksut, äänet, värit; auringon ja tuulen tuntu. Aistit kertovat, missä olet, ja millaisessa ajassa. Matkustamisen kiihko ja outojen paikkojen vieraus avautuvat ensimmäiseksi aistein. Ja se kun saavut tuttuun paikkaan, astut tutun kynnyksen ylitse, olet jälleen kotona.
Yksilön elämänkokemus määrittelee, onko aistien viesti turvallinen vai uhkaava. Ovatko heränneet muistot lämpimiä vai kovia. Paikat eivät ole kaikille samanlaisia.
Karjalaisuus
Pitkään mielsin itseni juurettomaksi, kunnes ymmärsin, miten joensuulainen sittenkin olen. Synnyin ja kiinnityin Tikkamäen multaan keskussairaalan mäellä, ja siellä koen yhä syvintä yhteyttä kotiseutuuni.
Siirtoväki kantoi karjalaisen kulttuurin kaikkialle Suomeen, mutta rajan pinnassa se on paikallista ja aina ollutta. Muualta paikalle muuttaneellekin karjalaisuus on muotoutunut luontevaksi ikkunaksi katsoa kohti maailmaa. Se on tarkoittanut kielen läsnäoloa vaikka vain lauluina ja sanaston fragmentteina, juhlavaa vaatepartta ja rituaalisen esinekulttuurin ymmärrystä, Kirkkokadun kahden pään kirkkoja, ja tietenkin ruokaa. Piirakoita, vatruskoita, sultsinoita, oikein kotileipomossa kaulittuina ja ummistettuina, voilla silattuina, torikojun lämpölaatikosta haukattuina.
Ihmiselon ilmiöiden, arjen ja juhlan Karjalan lisäksi sisälläni elää vahvana myös ajatus myyttisestä tarinoiden ja ideoiden Karjalasta, runon ja rajan seudusta, vaarojen ja kaskisavujen maasta. Ihmisasutuksen ja erämaan välitilasta, jossa sudet ja karhut yhä mellastavat olemassaolonsa oikeutusta hakien.
Rajamaat
Kaupunkilaisenakin minussa on tilkka metsäläisyyttä, koska maantiede on luonut koko itäisestä Suomesta rajamaan.
Samalla alueen elinkeinot ovat luoneet dynaamisuutta. Ajatuksissani idän asiat ovat liikkeessä, ihmiset ja tavara aina matkalla jonnekin. Liikkuva raja on pakottanut liikkumaan, siirtänyt tiloja ja taloja. Valppaus ja ymmärrys ikuisesta kriisin mahdollisuudesta ovat synnyttäneet väestöön ainutlaatuisen kaihon sävyttämän resilienssin. Mikään ei ole itsestään selvää. Kaikki voi muuttua milloin tahansa.
Paikkaan kuulumisesta
Suhde kotiseutuun on yhtä kiperä kuin suhde vanhempiin tai sisaruksiin. Se voi vaihdella kiinteän lämpimästä viileän välinpitämättömään ja avoimen vihamieliseen. Voi olla, ettei sitä ole lainkaan. Mutta se on olemassa oleva (tai olematon) seikka, jota kukaan ei pääse pakoon.
Myönteiseen kotiseutuyhteyteen liittyy tunne meistä. On jotain, mitä jaetaan yhdessä. Tuttuja maamerkkejä, tapoja, ilmiöitä, sanoja ja tarinoita. Tunne voi tiivistyä kulttuuriseen objektiin: lauluun, tapahtumaan tai joukkueeseen.
Joskus kotiseutu ei tarjoa ainoatakaan lämmintä muistoa, lämpimänä ailahtavaa aistikokemusta tai yhteyden tunnetta toisiin. Jotkut haluavat vain lähteä palaamatta koskaan takaisin. Paikkaan sopimattomatkin ovat paikan synnyttämiä ja heidän tarinansa osa paikan suurta tarinaa.
Minulle oma yhteyteni itään on hiljainen tieto, asenne, viekas vahvuus. Se on tieto siitä, että voin aina palata paikkaan, jossa tiedän miten olla, vaikka kotini on ollut muualla jo kolmekymmentä vuotta.
Paula Susitaival on taiteen ja kulttuurin sekatyöläinen, joka syntyi ja kasvoi Joensuussa ja elää nykyisin eteläisessä Hämeessä.
Ulla Kokki on helsinkiläistynyt valokuvataiteilija, joka on kotoisin Savonlinnan Oravista.