IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 1/2024
Feodaalisesta festivaalikentästä omavaraisempaan kulttuurikeskittymään
Väinö Jalkanen
Viime vuosina on ansiokkaasti herätty keskustelemaan kulttuurikentän valtarakenteista, tarkastellen esimerkiksi, jakaantuvatko työmahdollisuudet eri sukupuolia tai taustoja edustavien taiteilijoiden osalta samassa suhteessa kuin ryhmät ovat väestössä edustettuna. Rinnalle olisi tärkeää nostaa tarkastelu siitä, missä Suomen osassa toimivien taiteilijoiden taide ja visiot tulevat nähdyiksi. Keskeinen kysymys kuuluu: kenen taide, visiot ja tarinat saavat tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja kenen rooli on olla nöyrästi vastaanottajana?
Savo-Karjalan, Kainuun ja Keski-Suomen yhteenlaskettu väestö muodostaa lähes viidenneksen suomalaisista.¹ Vastaavasti noin viidenneksen muodostavat Pohjanmaan ja Lapin väestö yhteenlaskettuna, samoin Varsinais-Suomen, Pirkanmaan ja Satakunnan. Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen muodostavat oman viidenneksensä, samoin muu Uusimaa yhdessä Hämeen, Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson kanssa. Mikäli eläisimme idealistisen tasa-arvoisessa maailmassa, noin viidennes Suomen kulttuuritapahtumissa koetuista eri taiteenalojen kotimaisista teoksista edustaisi kullakin mainituista alueista asuvia taiteilijoita.
Kun tarkastelemme esimerkiksi kesäfestivaalien ohjelmatarjontaa tai eri kulttuuri-instituutioiden vierailijakiinnityksiä, huomaamme kuitenkin, että etenkin vapaan kentän töiden jakaantuminen tapahtuu eräänlaisen feodalismia muistuttavan rakenteen mukaisesti. Kartassa näkyvällä alueella D toimii eräänlainen kulttuurikentän yläluokka, jolla on paljon suunnitteluvaltaa. Tällä yläluokalla on puolestaan huomattava määrä läänityksiä alueilla A, B, C ja E. Järjestelmä on tuttu keskiajalta, jolloin monissa maanosamme kolkissa maata jaettiin feodaalisen järjestelmän mukaan. Avain menestykseen ei ollut kyvykkyyden osoittaminen paikallisyhteisön edessä vaan ansioituminen kaukaisen kuninkaan silmissä. Kiitokseksi uskollisuudestaan vallanpitäjä saattoi palkita alamaisensa läänityksellä.
Vastaavasti, mikäli alueella B toimiva nuori nouseva taiteilija toivoisi pääsevänsä parrasvaloihin, pelkästään alueella B nähdyksi tuleminen ei välttämättä riitä edes siihen, että hän saisi työtilaisuuksia alueella B, saati alueilla A tai C. Hänen tulee sen sijaan hankkiutua alueen D yläluokan suojelukseen ja käydä vannomassa vala D-alueen asukkaiden visioiden legitimiteetille. Vasta taiteilijan osoitettua uskollisuutensa yläluokka voi palkita hänet läänityksellä, esimerkiksi työtehtävillä B-alueella.
Taiteenharjoittajat näin ollen oppivat, että toimeentulon kannalta on usein varminta asettua alueelle D, koska tällöin pääsee sekä apajille D-alueen työtilaisuuksista että saa pääsyn niihin piireihin, joista käsin jaetaan läänityksiä muille neljälle viidennekselle. Jos alueelle B asettuminen merkitsisi riskiä jäädä paitsi sekä A:n, C:n, D:n että E:n työtilaisuuksista, puhumattakaan siitä, ettei välttämättä edes ole lähellä pöytiä, joiden ääressä päätetään B-alueen töiden jaosta, ei B-alueelle (eli Itä- ja Keski-Suomeen) asettumiseen ole taloudellista kannustinta. Me ihmiset olemme kuitenkin siinä mielessä yksinkertaisia, että emme välttämättä poikkea maatilan eläimestä, joka oppii valitsemaan tietyn karsinan huomatessaan, että yhteen niistä mennessä saa selkäänsä rapsutuksen.
Itä- ja Keski-Suomen oma etu olisi kuitenkin saada ennemminkin houkuteltua nykyistä useampia ammattitasoisia kulttuurin osaajia ympärivuotisiksi asukkaiksi ja toimijoiksi kuin toimia eräänlaisena D-alueen taiteilijoiden takapihavasallina. Pysyvästi alueelle B muuttava taiteilija tuo nimittäin mukanaan kaiken sivistyksensä, osaamisensa, tarinansa ja henkisen pääomansa osaksi paikallisyhteisöä. Hän on kenties opiskellut sirkuksen, tanssin, musiikin, teatterin, kuvataiteen, valo- tai elokuvan tekemisen aarreaittaa kiehtovissa kansainvälisissä yhteisöissä ja kaikki tämä tietotaito säteilee siihen ympäristöön, jossa hän päättää elää. Erityisesti asia konkretisoituu, mikäli hän ryhtyy edes osa-aikaisesti opettamaan omaa alaansa sivuavia asioita paikallisille nuorille tai aikuisille. Lisäksi muiden ihmisten tavoin taiteilijatkin sekä syövät että joko ostavat asunnon tai maksavat sellaisesta vuokraa, eli heidän läsnäolonsa tukee asuinseutunsa taloutta enemmän kuin pari kertaa vuodessa käyvän vierailijan.
Mitä alueen B kulttuuritoimijoiden tulisi osata tehdä, jotta muutos olisi mahdollinen? Kuinka B-alue voisi muuntua D-alueen yläluokan retkikohteesta alueeksi, joka houkuttelee nykyistä useampia ammattitason taiteilijoita ympärivuotisiksi toimijoikseen?
Ensiksi on huomattava, että Savo-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun alueella todellakin asuu peräti yli miljoona ihmistä. Se on enemmän kuin vallalla olevien mielikuvien perusteella helposti luulisi. Mikäli nämä kuusi maakuntaa olisivat yksi yhtenäinen miljoonakaupunki, sellaisella kaupungilla olisi jo erinomaiset edellytykset olla kuhiseva kulttuurikeskus omine teatterikorkeakouluineen, elokuvastudioineen, tuotantoyhtiöineen, oopperataloineen, teknoklubeineen, laaturavintoloineen, homobaareineen, useita eri elämäntapoja sallivine alakulttuureineen, useiden kulttuurien omine kulttuurikeskuksineen ja ennen kaikkea runsaslukuisine vapaan kentän kulttuuritoimijoineen.
Tiedämme kuitenkin, että valitettavasti nämä miljoona ihmistä eivät muodosta yhtenäistä miljoonakaupunkia vaan hajanaisen alueen lukuisine erillisine pienine pisteineen, mikä muodostaa haasteen kuhisevan kulttuurielämän järjestymiselle. Mikään yksittäinen pieni piste kun ei yksinään kykene luomaan riittävää houkutusvoimaa luovien alojen ammattilaisten keskittymäksi.
Mitä Itä- ja Keski-Suomi voisivat tehdä, jotta ne yhdessä muuntuisivat alueen D kaltaiseksi? Kuinka tekisimme todeksi sen potentiaalin, mikä sillä olisi, jos se olisikin yksi miljoonakaupunki?
Voisimme lähteä tavoittelemaan edellä esitettyä Savo-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun miljoonakaupungin ideaa aluksi abstraktin tason kautta kulttuurimaailmassa. Voisimme luoda yhteistä identiteettiä ajatellen, että olemme yhtä kaupunkia aina Jyväskylästä Lappeenrantaan ja Mikkelistä Suomussalmelle ja kohdella kaikkia tämän alueen taiteilijoita oman kaupungin toimijoina, joita ensisijaisesti pyytäisimme töihin, produktioihin tai vierailijoiksi aina kun vain mahdollista – usein oletusarvoisen alueella D asuvien taiteilijoiden kutsumisen sijaan. Yksittäinen Varkaus tai Iisalmi ei kykene tarjoamaan riittäviä työmarkkinoita harvinaisemman alan taiteen ammattilaiselle, mutta miljoonan asukkaan yksikkö kykenisi siihen, mikäli se tekisi yhteistyötä. Voisimme ryhtyä vielä nykyistä paljon rohkeammin ja laaja-alaisemmin tukemaan tälle alueelle muuttaneita ja muutosta kiinnostuneita ammattitaiteilijoita tarjoamalla heille työtilaisuuksia mahdollisimman laajalti koko alueen B sisältä, esimerkiksi usean työnantajan yhteisen taiteilijaringin avulla.
Voisimme pyrkiä luomaan miljoonakaupunkimaiset työmarkkinat, jotka houkuttelisivat tulemaan apajille. Keskeistä olisi, että esimerkiksi Helsingistä Kuopioon tai Joensuuhun muuttoa harkitseva näyttelijä, tanssija, sirkustaiteilija, elokuvatekijä, koreografi, kuvataiteilija tai säveltäjä ei joutuisi olemaan huolissaan syrjään jäämisestä Helsingin seudun työmarkkinoista, sillä hän voisi olla sitäkin enemmän innoissaan pääsystä pysyväksi osaksi miljoonan asukkaan Itä- ja Keski-Suomen jännittäviä työmahdollisuuksia. Kannustimen muuttaa alueelle tulisi olla suurempi kuin menetyksen. Tuloa harkitseva taiteilija olisi kuullut sanat: ”Tule osaksi meidän yhteisöämme, muuta luoksemme, täällä sinun taiteellisille visioillesi on tilaa. Me järjestämme sinun teoksillesi esityksiä, sillä haluamme tukea oman miljoonakaupunkimme taiteilijoita!”
Alueelle B muuttoa harkitseva taiteilija näin ollen tietäisi, että jos hän ryhtyy osaksi yhteisöä esimerkiksi Kuopiossa tai Joensuussa, myös Kajaanissa, Jyväskylässä ja Savonlinnassa hänet otettaisiin saman tien tervetulotoivotuksin vastaan ja samalla haluttaisiin järjestää esityksiä hänen taiteellisten visioidensa esille pääsemiseksi. Paikkakunnat eivät olisi mustasukkaisia siitä, mihin alueen sisäisistä pisteistä uusi tulija asettuu, sillä vaikka hän päätyisi esimerkiksi Joensuuhun, voisi hän käydä päivän viikossa opettamassa omaa alaansa Kuopiossa tai Lappeenrannassa ja pitää kerran kuukaudessa viikonlopputyöpajan Jyväskylässä, Kajaanissa tai Pieksämäellä puhumattakaan esityksistä, joita hän samanaikaisesti suunnittelisi Nurmekseen, Savonlinnaan ja Mikkeliin – toimien vaihdellen kulttuuriverkoston näkökulmasta saman miljoonakaupungin eri kaupunginosissa.
Voisimmeko tällä tapaa luoda laajemman yhtenäisen ja yhteistyötä tekevän, kulttuurialan osaajia luokseen houkuttelevan tienoon?
¹ Tilastokeskus. Väestörakenne 31.12.2023. Saatavilla: https://stat.fi/tilasto/vaerak
Kirjoittaja on musiikin maisteri, joka opiskelee parhaillaan maankäytön suunnittelun ja liikennetekniikan diplomi-insinööriksi. Kirjoittaja maksaa itsekin tällä hetkellä veronsa Helsinkiin, joten ei suosittele häntä pyydettävän keikalle kartan alueelle B, mikäli saatavilla on joku jo tälle alueelle veronsa maksava taiteilija.