IÄNI – itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. 2/2023
Betoniin kätketty ilo – ja kärsimys
Veli Granö
Taideteoksen tekeminen alkaa usein tyytymättömyydestä. ”Maailma on minulle vieras, eikä se puhu kieltäni.” Taiteilija maalaa kivelle silmät, taivuttaa raudasta vartalon ja muotoilee betonista omat kasvonsa. Hän luo itselleen ystävän, heimon ja väen, joka on hänelle tuttu.
Parikkalan Koitsalahdessa sijaitseva Veijo Rönkkösen Patsaspuisto on yksi Euroopan merkillisimmistä taidekohteista ja malliesimerkki taiteilijan ja hänen tuotantonsa erityisestä suhteesta. Kumpaakaan ei olisi ilman toista.
Veijo Rönkkösen (1945-2010) lapsuuden koti oli köyhä, kuten oli koko maa hävityn sodan jälkeen. Rönkkösten kodin ilmapiiriä leimasi kovan työnteon lisäksi äidin ankaruus. Äidin harjoittama uuttera mitätöinti mursi pojan omanarvontuntoa. Lapsesta kasvoi lähes sairaalloisen ujo ja syrjäänvetäytyvä nuorukainen.
Kuusitoistavuotiaana Veijo pääsi töihin läheiseen paperitehtaaseen ja työskenteli siellä eläkeikään asti. Ensimmäisen palkan saadessaan hän oli tehnyt suuren päätöksen. Veijo osti kymmenen omanapuun tainta ja perusti kotitalon pihaan puutarhan – täältä hän ei koskaan lähtisi.
Taiteella on tehtävä
Veijo kulki murrosiän ahdistuksessa läheisen järven rantaan, lapsuuden uimapaikalle. Hän kaivoi savea rannalta, jolla oli viettänyt lapsuutensa onnellisimmat hetket. Hän muotoili savimöykystä pienikokoisen miehen muotokuvan. Se oli toive-omakuva itsetietoisesta miehestä ja ensimmäinen askel kohti omaa utopiaa. Hänen koko laajaa tuotantoaan voi tarkastella tämän pienen veistoksen jatkona. Veijon Patsaspuisto on eräänlainen laajennettu omakuva – ja samalla mielen tasapainoa ja iloa etsivän sielun kehityskertomus.
Patsaat alkavat puhua
Veijon ensimmäiset, luonnollisen kokoiset patsaat hän teki aktiivisiksi keskustelun avaajiksi. Ne oli sijoitettu pihan näkyvimmälle paikalle. Irvikuvamainen mies -teoksen (1961) käsi kohoaa yhä heilutukseen, joka on suunnattu tiellä kulkijoille. Veijo kertoi yrittäneensä ”hypnotisoida” pihaan tulijat teoksen kieroilla silmillä. Hän ei epävarmuudessaan tiennyt, miten ihmisten kanssa voisi puhua, joten patsaille lankesi tärkeä tehtävä: Niiden oli kerrottava tekijänsä tarina ja valloitettava maailma hänen puolelleen.
Jo ensimmäiset teokset onnistuivat yllättävän hyvin tehtävässään. Syrjäiseen pihaan saapui laumoittain uteliaita katsojia. Tuleva taiteilija näki taiteen maagisen vallan yleisöön. Menestyksen ja hyväksynnän tunne oli huumaava.
Taiteilijan arkistosta löytyi kymmeniä valokuvia pihassa liikkuvista vieraista. Kaikki salaa ikkunan raosta kuvattuja. Arkistosta löytyi myös huolellisesti tutkittuja vieraskirjoja. Kirjojen sivujen nimet olivat Veijolle todisteita hyväksynnästä. Hänet oli otettu osaksi näiden ihmisten edustamaa maailmaa, vaikkakin vain eräänlaiseksi sivujäseneksi. Veijo huomasi joidenkin nimien toistuvan vieraskirjassa. Uskollisimmat kävijät olivat melkein ystäviä, vaikkei hän heitä koskaan kohdannutkaan.
Kotikonnun eksotiikkaa
Ehkä Veijo Rönkkösen Patsaspuistoon tutustuva yleisö etsii sieltä helpotuksen näkyjä modernin elämänsä kaavamaisuuteen. Ehkä Veijo itsekin yritti purkaa omaa ahdistustaan, ja homoseksuaalista toiseuttaan, rakentamalla pihaansa hyväksyttyä eksoottista toiseutta todentavan betonisen puutarhan? Veijon eksotiikan voi nimittäin nähdä viittaavan paitsi etniseen toiseuteen, myös seksuaalisuuden ja eksotiikan perinteiseen liittoon. Moderni kulttuurihan on peilannut estojen ja sääntöjen kahlitsemaa seksuaalisuuttaan primitiivisten kulttuurien – kylläkin useimmiten vain kuviteltuun – seksuaaliseen vapaamielisyyteen.
Veijon puistossa ei näy tietoisuus eksotiikan tai rotujen esittämiseen nykyisin aina liitettävistä kysymyksistä. Hänen näkemyksensä on kulttuurisotien ulkopuolisen eläytynyt ja viaton tulkinta ihmisyyden moninaisuudesta. Puiston ilmapiiri on vapauttava. Katsoja saa aavistuksen siitä, että ehkä kulttuurien yhteisymmärrys on sittenkin vielä mahdollista.
Elämää onkaloissa
Monia Veijon teoksia täplittävät reiät ja aukot. Tekijä oli mieltynyt myös avoimiin kirjoihin, taskuihin ja laukkuihin. Reiät, sopet ja onkalot ovat karnevalistisia muunnelmia ruumiin aukoista. Ne toimivat lintujen pesäkoloina. Lintujen puikkelehtiminen pikku rei´issä ja onkaloissa tuo puiston eroottiseen tematiikkaan kokonaisvaltaista hedelmällisyyssymboliikkaa. Lintujen pesintä, kuten puutarhan kukkaistutuksetkin yhdistävät kuollutta betonia luonnon elämää luoviin kiertokulkuihin.
Monien veistoshahmojen suut ovat ammollaan. Ehkä ne ovat kivettyneet kesken yhteisen laulun? Aikoinaan niiden suista tulvikin musiikkia, monien veistosten sisällä on nimittäin kaiutin. Kun Veijo kytki ne radioon, lauloivat patsaat päivän iskelmät, ja lukivat ne myös säätiedotukset.
Nyt jo vuosia sitten hiljentyneessä puistossa voi edelleen aistia outoa läsnäoloa, jopa nähdä harhoja. Veistospuistossa tapahtuu jatkuvaa elävän ja kuolleen välistä rajankäyntiä, jossa katsojan elämän hetkellisyys saa lähes kuuluvan muodon häntä ympäröivän kivikansan avoimien suiden hiljaisuudessa.
Joogatarha
Veijon Patsaspuiston voi nähdä huipentuvan kokonaisvaltaista henkistä kokemusta tavoittelevassa Joogatarhassa (1975-). Kohti puiston ydintä vievää polkua voisikin verrata myyttiseen temppelipolkuun, jonka varteen on kuvattu erilaisia symbolisia kohtauksia tai tulijaa haastavia tehtäviä. Perinteisen temppelipolun tehtävänä on puhdistuminen maallisista ajatuksista ja valmistautuminen transkendenssin kohtaamiseen.
Kaikki 255 joogaveistosta muistuttavat tekijäänsä. Ne valloittivat hylätyn kanatarhan tekijänsä määräämälle kulttuurille, omakuvin kansoitetulle kosmokselle.
Taiteilijan lapset
Muutamissa Veijo Rönkkösen varhaisissa lapsiveistoksissa on kaikuja taiteilijan omasta lapsuudesta. Aivan kuin nämä pojat olisivat julistaneet sodan sitä kuuliaista nöyryyttä vastaan, jota Veijo piti lapsuusajan pahimpana virheenään.
Äidin kuoltua (1996) Veijo keskittyi vain ”lasten tekemiseen”. Nämä teokset ovat kokonaan jättäneet vihan ja keskittävät kaiken tarmonsa iloisiin leikkeihin.
Lasten vaatteet saivat vuosien mittaan yhä fantastisempia piirteitä. Asut ovat värikkäitä ja sisältävät kauniita korumaisia yksityiskohtia. Lasten tekemät taitavat akrobaattiset temput ja heidän lennokkaiden liikkeidensä riemu levittävät katsojaankin tarttuvaa elämäniloa. Katsoja voi kokea osallisuutta viattomuuden maailmaan, josta lapsen luontaista seksuaalisuuttakaan ei ole traumatisoivin kielloin peitetty. Sekin asia oli synkentänyt Veijon lapsuutta ja aiheuttanut vuosien ahdistuksen.
Taiteilijan elämän toiseksi viimeisenä kesänä (2008) valmistui monien vuosien ponnistus, satakunta leikkivää ja voimistelevaa lasta käsittävä Lasten paraati. Sen etunenässä astelee itsetietoinen rumpalipoika. Marssi suuntautuu ulos pihasta. Taiteilijan haavoitettu lapsi oli vihdoin valmis marssimaan riemusaatossa maailmalle.
Veijo sanoi puiston olevan nyt valmis, uusia teoksia ei enää tarvita. Hän oli ihmisenäkin valmis, tasapainoinen ja ylpeä elämäntyöstään. Utopia oli toteutunut, hän oli rakentanut Patsaspuiston ja samalla oman itsensä.
Kirjoittaja oli Veijo Rönkkösen ystävä. Veli Granön ja Rönkkösen ystävyys kesti yli 30 vuotta. Granö julkaisi vuonna 2007 elämäkertateoksen ”Veijo Rönkkösen todellinen elämä”.
Granö on dokumentoinut ja esitellyt näyttelyissä ja julkaisuissa suomalaista ITE-taidetta vuodesta 1985.
Veijo Rönkkösen Patsaspuiston Parikkalan Koitsanlahdessa omistavat nyt Päivi ja Reino Uusitalo. He ovat luovuttaneet puiston ylläpidon Rönkkösen taiteen säilyttämiseen omistautuneelle Maailmanpylväs ry:lle. Puisto on Rönkkösen toiveen mukaisesti aina avoinna yleisölle.